*

timovihavainen

Kohtuutta radikalismiin ja tolkkua puheisiin

Kohtuullisuutta radikalismiin ja tolkkua puheisiin

Eräissä arvostamissani lehdessä kuten New York Review of Books’issa näyttää olevan itsestään selvänä lähtökohtana, että ajatusten pitää olla radikaaleja ollakseen kiinnostavia. Tämän mukaisesti jo itse sana ”radikaali” sisältää myönteisen konnotaation. Kukaan radikaali ei ainakaan voi olla läpikotaisin tylsä. Kukaan ei kai ole kylliksi naiivi pitääkseen kaikkea radikalismia sinänsä ansiokkaana, mutta kiksejä janoavat intellektuellit näyttävät usein lähtevän siitä, että se hengenravinto, se politiikka ja se elämäntapa, jota tarvitsemme, ovat ehdottomasti radikaaleja.

Tämä oletus pohjautuu mitä ilmeisimmin siihen, että nykyisen maailman tunnetaan olevan jollakin tapaa perusteellisesti vialla. Mikäli näin on, ajatellaan helposti, että vain asioiden jyrkkä muuttaminen voi saada aikaan parannuksen. Vai eikö nykyistä menoa ole jatkunut jo ainakin pari vuosisataa? Missäpä siitä huolimatta viipyy kaikkien onni ja yleinen hyvinvointi Afrikan sarvessa, Zimbabwessa, Bangla Deshissa ja niin edelleen? Miksi leipää ei meilläkään aina saa jonottamatta?

Ajatus maailmanlaajuisesta kriisistä ei ole kovin kaukaa haettu, ajatus sen parantamisesta radikaalein keinoin on sekin vanhaa perua. Jo Ranskan vallankumouksessa oli suuntauksia, jotka uskoivat maailman pelastuvan jos ja vain jos lääkkeet ovat kyllin väkevät. Päiden katkominen, koko elämän järjenmukainen suunnittelu ja menneiden vuosisatojen järjenvastaisen painolastin kitkeminen elämäntavasta viimeistä piirtoa myöten lupasivat paratiisia maanpäälle ja kiksejä sen toteuttajille ja suunnittelijoille. Onneton Venäjä joutui toistamaan vielä perusteellisemmin sen kärsimysten tien, jonka Ranska sai kulkea. Neuvostoliiton romahdettua näytti jo vähän aikaa siltä, että ihmiskunta oli saanut rokotuksen, joka vaikuttaisi kollektiivisessa muistissa sukupolvesta toiseen. Mutta sellaista muistiapa ei taida olla olemassa.

Radikalismi ei ilmeisesti ole mikään ohjelma sinänsä, vaan lähinnä mentaliteetti, joka ei tyydy jatkamaan siltä pohjalta, jota ennen on kuljettu, vaan kaipaa täydellisen hävityksen ja tyhjästä luomisen tarjoamaa euforiaa. Rakentaminen on liian hidasta, liian itsestään selvää ja liian rajoittunutta. No, radikaali persoonallisuus on kirjallisuudessa jo tarpeeksi hyvin analysoitu eikä tässä kaipaa enempää penkomista tai argumentointia. Paul Johnsonin The Intellectuals ja Paul Hollanderin Political Pilgrims ovat alan pari merkkiteosta.  Radikaalit meillä tulee aina olemaan keskuudessamme ja heistä tulee aina olemaan niin hyötyä, vahinkoa, hupia kuin harmiakin. Vailla menneisyyden painolastia, vastuuta ja elämänkokemusta koheltava radikaali lienee tässä maailmanjärjestyksessä lopultakin tarpeellinen ilmiö, vaikkapa vain eräänlaisena tuntosarvena, joka kurottuu tuntemattomaan ja yrittää avata uusia ovia tietämättä minne ne johtavat. Olennaista on, että radikalismi ei saa päästä herraksi, niskan päälle, kuten tapahtui Ranskan vallankumouksessa ja sittemmin Venäjällä. Siinä leikissä kärsii liian moni, itse noidan oppipojat mukaan lukien.

Radikalismi voidaan nähdä myös ennen muuta tuhoavana voimana, joka hajottaa yhteiskunnan pystymättä saamaan siinä aikaan mitään myönteistä. Tällä tavoin näki radikalismin roolin vallankumousta edeltävällä Venäjällä Leonard Schapiro, jonka mielestä radikalismi on nimenomaan liberalismin, ei konservatismin vastakohta. Tämän mukaisesti on konservatismia pidettävä yhtenä liberalismin muotona ja ulottuvuutena, kun taas radikalismi erottautuu jyrkästi näistä ja suhtautuu vihamielisesti näihin molempiin todellisen kehityksen moottoreihin. Se, mitä on pidettävä radikalismina ja mitä konservatismina taas riippuu olosuhteista. Schapiron ja eräiden muidenkin mielestä vallankumousta edeltävän Venäjän onnettomuus oli, että ne jotka siellä liehuttivat liberalismin lippua, olivat itse asiassa radikaaleja, jotka kuvittelivat liberaalin yhteiskunnan syntyvän vallankumouksen kautta. Heidän ohjelmansa olisi muutoin hyvin kelvannut vaikkapa Englannissa, mutta ei tuon ajan Venäjällä, jossa se muuttui myrkyksi, kun sille välttämättömät olosuhteet puuttuivat. Jostakin syystä nämä ajatukset tulevat väkisinkin mieleen, kun katselee, millä innolla liberaalia demokratiaa viedään arabimaihin, Afganistaniin ja minne tahansa, mistä se vielä puuttuu ja minne uskalletaan mennä koheltamaan. Tämä on radikaalia politiikkaa jos mikä ja sen kaameana taustana on, ettei se ole keittiöissä juopottelevien intellektuellien puheen tasolla, vaan käyttää häikäilemättömästi kaikkia niitä tuhoaseita, joita uusin teknologia on tehnyt mahdolliseksi. Ajatus kaiken muuttamisesta juuriaan myöten on tällöin valtiollisen toiminnan keskiössä. Ehkä voitaisiin puhua ekspansiivisesta valtioradikalismista?

On varsinainen latteus todeta, että radikalismi on nuorison ominaisuus, mutta tottahan se joka tapauksessa on. Uskonnon sanottiin aikoinaan olevan oopiumia kansoille ja suurella innolla ja hartaudella kannatetut ideologiat ovat sitä tietysti myös. Historian valossa on ilmeistä, että synnyttääkseen todellisen kvasiuskonnollisen kultin, ideologia vaatii veriuhreja. Vasta se irrottaa ihmisen kokonaan sovinnaisesta maailmasta ja todistaa elämää suuremmasta aatteesta. Pelkät veriuhrit eivät kuitenkaan riitä. Se norjalaispiru, jonka nimi jääköön mainitsematta ja joka lahtasi täysin viattomia sivullisia, ei todennäköisesti pysty saamaan seuraajia. Hän ei kelpaa marttyyriksi kenellekään ja historian valossa tuntuu uskomattomalta, että hän saisi jäljittelijöitä teolle, jonka oletettu mielekkyys on tuomittu jäämään normaaleille ihmisille käsittämättömäksi. Niin taisivat kyllä jäädä myös Baader-Meinhof-ryhmän ja Punaisten prikaatien teot.

Hupaisasta ja jopa hyödyllisestä asiasta radikalismi muuttuu myrkyksi, kun siltä puuttuvat riittävät vastavoimat ja se pääsee hallitsemaan kokonaista yhteiskuntaa. Tästä meillä on kokemusta erityisesti vuodelta 1918 ja vähäisemmässä määrin muiltakin aikakausilta. Radikalismin ryöstäytyminen valloilleen edellyttänee yleensä yhteiskunnallista kriisiä, jollaisille on usein tunnusomaista nuorten ikäluokkien yliedustus ja puuttuvat keinot sen sijoittamiseen normaaliin, täysipainoiseen elämään. Sen sijaan, että ottaisivat asuntolainaa, kasvattaisivat lapsiaan ja säilöisivät marjoja ja sieniä, monet nuoret saattavat joutua yhteiskunnan perustavien arvojen ja instituutioiden ulkopuolelle. Työttömyys on suora tie tähän. Sen jälkeen voidaan ryhtyä rakentamaan korvikemaalimaa, joka perustuu tulevaan maanpäälliseen tai pilventakaiseen paratiisiin, rikokseen, ihmisjumaluuteen tai yksinkertaisesti kemialliseen euforiaan.

Länsimainen yhteiskunta, jonka kulttuuri on menettänyt uskonnollisen ytimensä, on periaatteessa hyvä kasvualusta radikalismille, mikäli se ei pysty pitämään yhteiskunnallisia ongelmia kuten työttömyyttä kohtuuden rajoissa eikä huolehdi riittävästä tulonjaon tasaisuudesta. Tämän huomasi jo Aristoteles ja se pätee yhä niin kauan kunnes toisin todistetaan. Nykyään yleistynyt nihilistinen mellakointi tuskin perustuu nälkään ja kurjuuteen, liioin se ei ole politiikkaa. Pikemmin se lienee anomian, yleisen normittomuuden henkisesti mahdollistamaa radikaalia sirkushuvia, oopiumia osattomille. Mitä eilen Lontoossa, sitä tänään Kontulassa. Jälkimmäisesssä tapauksessa kyseessä näyttää olleen vain puolileikillään tehty apinointi. On kuitenkin merkille pantavaa, että näin tapahtui siitäkin huolimatta, että Helsinki elinympäristönä on vielä kaukana Lontoosta ja toivottavasti pysyykin. Henkiset valmiudet meillä jo taitaa olla. Jos saamme tänne vielä lontoolaisen yhteiskunnan taudit, saamme varmasti myös sen oireet kaikessa karuudessaan.

Ilmeisesti paljon vaikeammassa tilanteessa ovat esimerkiksi Maghreb-maat, joiden ongelmana on hallitsemattomasti paisunut nuorison määrä yhdistyneenä huonoon hallintoon ja kehittymättömään talouteen. Länsimaisen kulttuurin syleily on antanut niiden käsiin mahdollisuudet kasvattaa väestöään ja rahastaa luonnonrikkauksillaan muuttamatta yhteiskuntaansa. Itse muutos on ehkä ollut liian nopea ja ulkoa vauhditettu, joten siunaukset ovat muuttuneet kirouksiksi. Siellä radikalismilla lienee vankka kasvualusta, mutta menestyksen mahdollisuuksia ohjelmiensa toteuttamiseen sillä ei historian valossa arvioiden liene missään. Radikaali islam on siitä hyvä oikotie onneen, että se pystyy perustamaan auktoriteettinsa tuonpuoleiseen, ellei konkreettisempaa riitä jaettavaksi.

Radikalismia sinänsä on tuskin syytä demonisoida. Demonit asuvat äärimmäisyyksissä. Olisi typerää samaistaa edes radikaalia sosialidemokratiaa kommunismin kanssa, hurskastakaan islamia islamismin kanssa tai maahanmuuttokriittisyyttä muukalaisvihan kanssa. Vanha aristotelinen periaate, jonka mukaan jokainen asia tiettyyn määrään kärjistettynä muuttuu irvikuvakseen ja jopa vastakohdakseen, pätee nyt aivan yhtä hyvin kuin se päti antiikin aikoina. Nyt, kuten aina ennenkin vaikeinta, mutta myös tärkeintä on löytää kohtuus. Radikalismi ei yleensä tätä ymmärrä ja on rakenteellisesti kykenemätön sitä tavoittelemaan. Tämä heijastuu myös kielenkäytössä ja ajattelussa. Aikoinaan ”neuvostovastaisuus” demonisoitiin ja oletettiin, että jokainen pyhän neuvostojärjestelmän kriitikko syyllistyy myös kaiken edistyksellisyyden hylkäämiseen ja sankarien muiston häpäisyyn. Asian koko perverssiys ja kohtuuttomuus näyttää monille valkenevan vasta muutaman vuosikymmenen viiveellä, jos silloinkaan. Tämä radikaaliin diskurssiin kytkeytyvä sairaus olisi meidän aikanamme viimeinkin syytä saada kitketyksi normaalista liberaalista yhteiskunnasta ja sen keskusteluilmapiiristä. Kohtuudessa pysymisestä joka tapauksessa riippuu yhteiskunnan menestys ja sen rajoissa, lopultakin myönteisenä voimana voi pysyä myös radikalismi, jos yhteiskunnan perusrakenteet ovat terveet.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat