*

timovihavainen

Pientä kansallista itsekehua sotamuistojen johdosta

/* Style Definitions */ table.MsoNormalTable {mso-style-name:"Table Normal"; mso-tstyle-rowband-size:0; mso-tstyle-colband-size:0; mso-style-noshow:yes; mso-style-priority:99; mso-style-qformat:yes; mso-style-parent:""; mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt; mso-para-margin-top:0cm; mso-para-margin-right:0cm; mso-para-margin-bottom:10.0pt; mso-para-margin-left:0cm; line-height:115%; mso-pagination:widow-orphan; font-size:11.0pt; font-family:"Times New Roman","serif"; mso-ascii-font-family:"Times New Roman"; mso-ascii-theme-font:minor-latin; mso-fareast-font-family:"Times New Roman"; mso-fareast-theme-font:minor-fareast; mso-hansi-font-family:"Times New Roman"; mso-hansi-theme-font:minor-latin; mso-bidi-font-family:"Times New Roman"; mso-bidi-theme-font:minor-bidi;}
Pientä kansallista itsekehua sotamuistojen johdosta
Takavuosina vein melko säännöllisesti neuvostoliittolaisia kollegoja tutustumaan Sotamuseoon. Mielenkiinto oli selvästi aistittavissa, samoin kunnioitus. Museossa kaikki oli pientä, korutonta ja aitoa. Poissa oli suurvaltojen loputon pöyhkeily, paatos ja paisuttelu. ”Jokainen maa muistaa sotia omalla tavallaan” tuumasi muuan kollega, hyvä ystäväni ja piiritetyn Leningradin ”blokadnikki”. Äänessä oli arvostusta ja hyväksyntää.Sotia on perinteisesti Suomessa muistettu kunniakäynneillä sankarihaudoilla. Lyhyet ja koruttomat seremoniat ja talvi-illassa palavat kynttilät ovat symbolisoineet murhenäytelmän muistamista, surua ja kunnioitusta. Tapahtuma yhdistää sukupolvia konkreettisella tavalla, antaa viestin menneen surun symbolisesta kunnioittamisesta. Se ei suuntaudu ketään vastaan, ei hekumoi moralisoinnilla eikä sekaannu politiikkaan. Vuoden 1918 usein pöyhkeilevien sankaripatsaiden kohtalona oli saada seurakseen toisen maailmansodan koruttomat kummut, jotka saavat koko kansakunnan jakamattomana hiljentymään. Ideologian tuominen näille kentille tuntuu rienaavalta. Tämä ei tarkoita, ettei sitä olisi tapahtunut.Suomalaisen sotamuistelun koruttomuus ja vaatimattomuus on maailmassa omaa luokkaansa ja juuri siksi se on vaikuttavaa. Lontoon St. Paulin katedraalin suunnittelijan, Sir Christopher Wrenin muistokiveen on kirjoitettu yksinkertaisesti: ”Si monumentum requires, circumspice!”. Jos etsit muistomerkkiä, katso ympärillesi! Suuruus nähdään töissä eikä niistä kehumisessa.Mutta onko tilanne muuttumassa? Sotiemme veteraanit eivät ole olleet kärkkäitä vaatimaan itselleen monumentteja, mikä olisikin aika tyylitöntä. Näyttää kuitenkin olevan tapahtumassa uusi Runeberg-ilmiö: sitä mukaa kuin veteraaneista on tulossa harvinaisia aikakautensa reliikkejä, on myös heidän juhlimisensa ja heidän nuoruudentöidensä esiin nostaminen lisääntynyt valtavasti. Näyttää siltä, että on syntynyt tai syntymässä jonkinlainen sotaentusiastien joukko, joka edustaa ns. suuria ikäluokkia. Siis juuri he, jotka nuoruudessaan vähättelivät isiensä sukupolven töitä, ovat nyt niitä nostamassa äänekkään juhlinnan kohteeksi. Hiljainen muistelu ei jostakin syytä tunnu enää olevan tarpeeksi. Esimerkkejä on riittämiin: räjähdysmäisesti kasvanut ”sotaturismi” taistelupaikoille, myyvän kirjallisuuden keskittyminen sotiin, jopa makaaberi Raatteen tien joukkoteurastuksen tekeminen turistikohteeksi matkamuistobisneksineen.En pysty selittämään sitä psykologiaa, joka ruokkii tätä uutta sotainnostusta. Ei se varmaankaan ole luonteeltaan aggressiivista saati poliittista. Sen sijaan se muistuttaa jollakin tavalla sitä mentaliteettia, jota tavataan jalkapallon ja jääkiekon ns. harrastajien parissa, vain huuto ja torvien töräyttely puuttuvat. Olen varma siitä, ettei tällä harrastajajoukolla ole mitään erityistä hampaankolossa venäläisiä vastaan. He nyt vain sattuvat olemaan vastapuolen joukkueen perillisiä ja näissä kisoissa kukin kannustaa jälkijättöisesti omiaan. Urheilu, enempää kuin sotakaan eivät lähennä kansoja myönteisessä mielessä.Nyt meillä on esitetty Talvisodan museon perustamista. Idea ei ole huono sikäli, että kyseessä on yksi Suomen historian tärkeimpiä solmukohtia, ellei tärkein. Mikäli Talvisota kaikessa ainutkertaisessa monimutkaisuudessaan kyetään tekemään ihmisille ymmärrettäväksi, ymmärtävät he samalla jo loputkin maamme historiasta. Mutta tämä ymmärtäminen ei ole mahdollista puhumalla vain Talvisodasta. Riittävää ei ole myöskään yhden aikakauden maailmanpolitiikan valaiseminen. Lisäksi on ymmärrettävä Suomen historia Runebergista ja Topeliuksesta lähtien ja Snellmania unohtamatta.Tämän tehtävän voi täyttää vain Suomen historian museo. Sitäkin on ehdotettu.Mielestäni nämä kaksi ideaa eivät periaatteessa kilpaile keskenään, vaan voisivat oivallisesti täydentää toisiaan. Mikäli kuitenkin rakennetaan erillinen Talvisodan museo, joka keskittyy vain sotaan, jää kuuluisa kansallinen yksimielisyys käsittämättömäksi. Talvisota oli sekä kansallinen onnettomuus että ainutkertainen kansallinen suoritus. Mutta historiassa ei ole ihmeitä, ainoastaan vaikeasti ymmärrettäviä asioita, odottamattomien tekijöiden ainutkertaisen yhteisvaikutuksen tuloksia. Mikäli historiaa halutaan ymmärtää, on panostettava enemmän tutkimukseen kuin tunteeseen, analyysiin kuin palvontaan. Kun haluamme kunnioittaa menneiden polvien suorituksia, meidän on syytä varoa, ettemme tule hairahtuneeksi pallopelipsykologiaan. Sillä hetkellä, kun tunnemme historian äärellä halua taputtaa ja töräytellä torvia, olkaamme varuillamme. Maailmanmestaruus jääkiekossa ei tehnyt suomalaisista ikuisesti muita parempia jääkiekkoilijoita, eipä edes hetkellisesti. Tuskin myöskään kannattaa rakentaa erityistä Suomen Berliinin olympiajoukkueen museota. Menestys on maailmassa lunastettava joka päivä yhä uudestaan. Vain tomppelit ylpeilevät sillä, mitä esi-isät olivat joskus tehneet. Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei ole muita huonompi, mutta ei myöskään parempi. Kaikkein vähiten nämä asiat riippuvat esi-sisistä.Sama koskee kansakuntia. Mikäli meille pystytetään komea temppeli muistuttamaan Talvisodan urotöistä, olemme matkalla samaan suuntaan kuin muutkin Euroopan maat. Tämä ei ole meille häpeäksi, mutta se toimii sitä vaatimatonta arvokkuutta vastaan, joka on ollut meille ominaista. Se on ollut meidän luontainen brändimme, voisi sanoa, syntynyt eikä tehty.Koko maailma ja vähintäänkin sen museot ovat täynnä urhoollisuutta, soturintaitoja ja jopa uhrimieltä. Tästä voi vakuuttua kierrellessään Euroopan maiden museoita. Mistä sen sijaan voisi löytää sen stoalaisen arvokkaan suhtautumisen sotaan, joka on ollut meille niin kauan tuttua ja tyypillistä?Ehkäpä vain Suomesta? Uudesta Talvisotamuseosta? Löytyykö sitä kohta enää mistään?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat